VILJO

TENDING JOLLY ROGER 

En halunnut Kirpun jälkeen uutta koiraa. En olisi edes halunnut mennä pentuja katsomaan. Puoliväkisin minut saatiin kuitenkin raahattua ”ihan vaan matkaseurana” Sipooseen. Kasvattajalle olin tietysti jo etukäteen tiukasti ilmoittanut, etten tosiaankaan aio ottaa pentua.

No, neljän viikon kuluttua tästä reissusta Viljo muutti kotiin.

Pikku Viljo oli täynnä energiaa. Se oli ulkonäöltään aivan mielettömän söpö ja muistutti enemmän lelukoiraa kuin oikeaa koiranpentua. Sillä tuntui olevan loputtomasti energiaa ja ainainen kiire. Mahanalus jalkoja täynnä pikku Viljo kiisi menemään sisällä ja ulkona. Ja se oli nopea. Huomatessaan joutuvansa ulkoa sisälle se lähti pinkomaan karkuun niin paljon kuin pienistä kintuistaan pääsi ja voi pojat että se pääsi lujaa.

Minulla oli pitkään Viljoa kohtaan varsin ristiriitaiset tuntemukset. Se ei ollut yhtään samanlainen kuin ihana, rakas Kirppuni. Kotona se oli kiva ja reipas, mutta ulkomaailmassa välillä varsinainen vellihousu. Se pöhki, arkaili ja jännitti vähän kaikkea. En pitänyt siitä yhtään ja toisaalta se oli minulle äärimmäisen rakas.

Harrastusuramme alku ei ollut mitään ruusuilla tanssimista. Viljon keskittymiskyky ei ollut kovin hyvä ja se juoksi itsensä puolikuoliaaksi hetkessä. Jos olin siihen tyytymätön se saattoi helposti paineistua ja muuttua tosi huonoksi. Toisaalta taas, silloin kun kaikki meni hyvin se oli äärettömän innokas, äärettömän motivoitunut ja äärettömän nopea. Se oli mielestäni sellainen kaikki tai ei mitään koira. Siitä tulisi joko aivan loistava tai sitten ei yhtään mitään.

Kieli keskellä suuta :P

Kisauramme alkutaipale ei ollut häävi. Pari ensimmäistä kisaa sujui vielä suhteellisen hyvin, mutta sen jälkeen Viljo muuttui laamaksi. Se oli hidas, haluton, eikä selviytynyt oikein mitenkään tietyistä liikkeistä. Kisaaminen sen kanssa oli yhtä tuskaa eikä meillä kummallakaan ollut kehässä kivaa. Kangasalan Toko sm:issä tehty voittajaluokan pohjanoteeraus oli viimeinen niitti. Heitin kisan jälkeen Viljon kisakirjan roskiin, päätin lopettaa koko hemmetin Tokon ja antaa Viljon kaikessa rauhassa kasvaa henkisesti. Treenailtiin, pidettiin hauskaa ja opeteltiin tuntemaan toisiamme. 

Viljo oli tosi pentumainen pitkään ja kehittyi hitaasti. Se oli melkein 4-vuotias, ennen kuin kaikki lopulta loksahti kohdilleen. Tuntui kuin minulla olisi ollut käsissäni aivan uusi koira. Supernopea, innokas ja mikä parasta, yhteistyömme toimi! Vanhoista ongelmista ei ollut tietoakaan, vaan Viljo oli yksinkertaisesti aivan loistava!! Vitsit, kuinka mahtavaa sen kanssa olikaan harrastaa ja kisailla. Kaikki ne vaikeudet, hirmuinen työmäärä ja vihdoinkin kaikki toimi!! :)

Nykyään Viljo on yhdellä sanalla sanottuna, paras :) Rakastan sen loputonta energiaa, nopeutta ja työskentelyn riemua. Se on haasteellinen koira ohjata juurikin noista samoista syistä, mutta silti en muuttaisi siinä mitään. Se yrittää aina parhaansa ja antaa kaikkensa. Iltaisin se löhöilee sohvalla kainalossani ja aamuisin se laulaa serenadia :)

Tokoilun ohella Viljo on myös taitava ja vauhdikas jälkikoira, raketinnopea agilitykoira, luotettava ja kelpo paimenkoira ja tietysti paras ystäväni <3

"Moro! Mä oon Viljo!"

Viljo on hieno harrastuskaveri. Innokas, motivoitunut ja niin nopea ettei ohjaaja tahdo aina pysyä mukana :)

Keltainen  toukokuu ;)

Super Puikula lentäääää :)