KIRPPU

TENDING RACKETEER


Kirpun emä on yksi kaikkien aikojen suosikeistani, iki-ihana Rho <3 Minun oli aivan pakko saada ihanaisen Rhon pentu. Kirppu oli nimensä mukaisesti kooltaan aivan pikkiriikkinen. Siis oikeasti aivan käsittämättömän pieni pentu! Mitään muuta pientä siinä ei sitten ollutkaan.. Ihan pikkupentuna Kirppu oli todellinen raivopää. Tuli käsille, puri ja raivosi jos sitä joutui jostain kieltämään. Muuten se oli luonteeltaan aivan ihana. Avoin, rohkea ja sinnikäs.

Pentulaatikossa sisarukset kiusasivat sitä todella paljon ja tämä huolestutti minua suuresti. Se vaikutti kuitenkin kaikin puolin terveeltä ja reippaalta. Kasvattajat kertoivat heidän muutamissa aikaisemmissa pentueissaan olleen myös muita selkeästi pienempiä pentuja ja niistä oli kasvanut terveitä ja normaalin kokoisia aikuisia. Niinpä työnsin huoleni syrjään ja pikku Kirppu muutti luokseni vähän ennen Juhannusta 2006.

Jo parin päivän päästä jokin pieni ääni sisälläni alkoi kuiskia, ettei kaikki ole kunnossa. Kirpulla oli suorastaan pakonomainen suhtautuminen veteen. Se joi paljon ja ulkonakin se lipitti jatkuvasti kastetta heinistä ja lutrasi kaikissa mahdollisissa lätäköissä. Se oli aina reipas, iloinen ja leikki innoissaan, mutta väsyi nopeasti eikä mielestäni juossut toisten koirieni perässä niin paljon kuin normaalit pennut. Lisäksi se oli ja pysyi pienenä.

Harrastuksissa etenimme pikkuhiljaa. Kirpulla oli loistava asenne työntekoa kohtaan ja kentälle päästyään se ei lähtenyt pois kuin kantamalla :) Agilitystä se piti erityisesti ja katseli lumoutuneena isompien koirien treenejä.

Alkusyksystä Kirppu alkoi sairastelemaan :( Ensin sille ilmaantui sikaripunkki ja sitten se alkoi ontumaan. Ei mitään tiettyä jalkaa, vaan yhtenä päivänä yhtä ja toisena toista. Käytin sitä useampaankin kertaan lääkärissä ja kerroin huolistani kasvattajalle. Mitään vikaa ei kuitenkaan löytynyt. Suuri huoli kalvoi kuitenkin alati mieltä.

Loppu tuli nopeasti. Eräänä päivänä töistä tullessani löysin Kirpun huonossa kunnossa. Sen silmät olivat lähestulkoon muurautuneet umpeen. Se yritti tulla ovelle vastaan, muttei jaksanut.  Se hoiperteli ja pystyi hädin tuskin kävelemään. Lääkärissä sitä nesteytettiin ja siitä otettiin kaikki mahdolliset kokeet. Se sai hirmuisen määrä lääkkeitä matkaan ja sitten vain kotiin odottamaan tuloksia.

Tulokset olivat musertavia. Kirpulla oli synnynnäinen munuaisten vajaatoiminta eikä mitään ei ollut tehtävissä. Lopetusaika sovittiin seuraavalle päivälle. Koko yön itkin sen pehmeää turkkia vasten ja se yritti lohduttaa minua niin hyvin kuin vain pieni koira osasi.

Iso palanen minusta kuoli Kirpun mukana. Kuinka vaikeaa olikaan antaa sen mennä. Kuinka vaikeaa olikaan hyväksyä ettei sitä enää ollut. Kaikkien näiden vuosienkin jälkeen Kirpun kuolema on edelleen haava, joka ei koskaan umpeudu. Se on usein ajatuksissani ja edelleenkin ajatus siitä ettei se ole enää täällä sattuu. Kuinka tärkeä se olikaan minulle ja kuinka paljon iloa se toi mukanaan. Hetkeäkään en ole katunut että sen otin ja ihan koska tahansa olisin valmis käymään kaiken läpi uudestaan. Tiedän että Kirppu oli tarkoitettu tarkoitettu minulle, mutta voi kuinka kovasti toivonkaan että kaikki olisi voinut päättyä toisin.



Kirppu melkein isona poikana